Euroopan unionin valuuttaunioniin EMUun kuuluvien valtioiden johtajat ovat ihmeissään, kun kruununjalokivi, yhteinen valuutta erikoislaatuisine seurantajärjestelmineen hoippuu sortumisen partaalla. Mitään ei nyt osata tehdä, paitsi pankeille tehdään laboratoriokokeita ja niistä otetaan röntgen-kuvia, joiden perusteella pitäisi vetää johtopäätöksiä. Kekkonenhan se sanoi 1960-luvulla, että oltaisiin mieluummin lääkäriä kuin tuomaria. Mutta kyllä nyt olisi lakimiehellekin käyttöä.
Kreikan ongelma, järjestelmällinen ja häikäilemätön huijaus ja numeroiden vääristely oli halukkaiden tiedossa jo vuosikymmenet. Ehkä kuitenkin Suomen rahaministeriö on niin eristäytynyt kuoreensa, että Kreikan kriisi yllätti heidät täysin. Tämä osoittaa, että finanssitoiminnan valvonta EMU-maiden kesken on aivan olematonta.
Suomen osaltahan rahaliittoon meno oli kummallinen prosessi. Esko Aho esikuntineen neuvotteli ja allekirjoitti EU-jäsenyyssopimuksen juhannuksena 1994 Korfulla. Myöhemmin oli kovasti epävarmaa, mitä kaikkea oli allekirjoituksella sitouduttu tekemään. Hallituksessa olivat Ahon puolueen lisäksi mukana kokoomus, ruotsalaiset ja kristilliset. Paavo Lipponen hallituksineen (SDP, kokoomus, RKP, vasemmistoliitto ja vihreät) totesi, että sopimus velvoitti myös rahaliiton jäseneksi, ja että siitä ei järjesteä kansanäänestystä.
Menettelytapa oli tietenkin täysin kelvoton ja kansanvallan kannalta vahingollinen. Ei ihme, jos suomalaisten ns. äänestysvarmuus on hiljalleen ollut laskussa. Yhdessä suhteessa Suomen tilanne ei muuttunut aiempaan verrattuna: kaikilla sen rajanaapureilla on eri valuutta kuin meillä. Ensi vuonna Viro muuttaa tässä suhteessa tilannetta.
Mutta takaisin Länsi-Eurooppaan. Irlannin pääministeri kertoi eilen, että lähiaikoina Irlanti ei pyydä köyhäinapua EU:lta. Saman maan valtiovarainministeri sanoi sen jälkeen, että saapihan sitä puhua lämpimikseen, mutta tosiasia on, että ilman apua tästä ei selvitä. Siis se valtio ei selviä, johon EU on pumpannut laivalasteittain kuivaa setelirahaa! Tämä setelirahoitus on näkynyt Irlannissa matkaajan silmiin: siellä täällä, kaupungeissa ja maalla, on näkynyt suuria kylttejä, joissa kerrotaan että tämäkin siunauksellinen tienristeysjärjestely rakennetaan EU:n rahalla. Nyt siis sekään ei riitä.
Kuka laskisi sen rahan, mikä Irlannin kansantalouteen on tähän mennessä muilta valtioilta konfiskoitu? Kreikkaan kerättiin kolehtina 110.000 miljoonaa euroa, ja nyt Irlannille ollaan keräämässä apua, jota heidän pääministerin mukaan siis ei tarvita, 80.000 miljoonaa euroa. Suomi lähetti Kreikalle 1600 miljoonaa, ja Irlannin kolehti edellyttäisi noin 1200 miljoonaa. Tätä ennen Irlanti on varmasti saanut yli kaksisataa miljardia euroa vuosien varrella erilaisten aluekehitysrahastojen kautta. Tämä on arvaus, ei factum.
Domino-efekti on sellainen, että se kaataa korttitalon, kun ensimmäinen kortti pettää. EMU ja euro näyttävät nyt kaatuvan. Portugali on kuulemma seuraava musta aukko. Hallitus päätti siellä kiristää kansan vyötä ja monen muun karvaan lääkkeen ohella nosti ALV-prosentin kuudesta 23:een kertarysäyksellä. Se kertoo paljolti, mitä on odotettavissa heille ja meille.
Suomen osa on karu: ainoana pohjoismaana se joutuu syytämään rahojaan näihin reikiin. Eikä tässä vielä kaikki. Kun Espanja ja sekasortoon joutunut Italia toteavat laarin pohjan näkyvän, EU:n vakausrahastokin on tyhjentynyt. Mikä on ratkaisu? Paluu kansallisiin valuuttoihin ja keskuspankkien uudelleen perustaminen EMU-valtioihin? Ehkä. Se on uutisissa kuultujen ekonomistien ja poliitikkojen mielestä mahdoton juttu, mikä vahvistaa sen toteutumisen todennäköisyyttä.
Suomenhan ei olisi alun alkaenkaan mennä EU:hun mukaan. Paras ratkaisu olisi ollut se linja, minkä Norja omaksui, eli liittyminen Euroopan talousalueeseen ETAan ja lainsäädännön osittainen yhteensovittaminen direktiivipajan tuotteisiin. Kun itse EU Suomen, Ruotsin ja Itävallan liittymisen jälkeen omaksui laajentumisvimmaisen linjan, lisää ongelmavaltioita saatiin roppakaupalla vuonna 2007. Niiden suhteen direktiivien täyttämisen seuranta on toistaiseksi leppoistettu, joten ne elävät toistaiseksi kukin tavallaan.
Jotta tämä ei menisi pelkästään Kaakkuriniemen löysäksi puheeksi, viittaan kaksi viikkoa sitten julkaistuun Ulkopoliittisen instituutin raporttiin Why the EU fails - Learning from past experiences to succeed better next time. Siinä joukko kirjoittajia Erkki Liikasta myöten on kääntänyt takkinsa ja ryhtynyt puhumaan kriittisellä äänellä EU:sta. Jopa Teija Tiilikainen, unionin ystävä viran puolesta, kirjoittaa, että EU:n perustuslakihanke epäonnistui, koska ei pystynyt saamaan eliitin ja kansan välille minkäänlaista yhteisymmärrystä. Hiski Haukkalan mukaan EU:n Venäjä-strategian tavoitteista yksikään ei ole toteutunut. Venäjä ei halua eikä tarvitse minkäänlaista integraatiota EU:n kanssa, eikä se ole juurikaan avannut talouttaan ympäröiviä raja-aitoja ulkomaiselle pääomalle. Thomas Spencerin mielestä EU:n ilmastopolitiikka karahti karille Kööpenhaminassa, mutta optimistina hän katsoo, että nyt pitää vain yrittää uudestaan edistää muutamaa keskeistä asia-aluetta. Erkki Liikanen on myös optimisti: vaikka rahajärjestelmä ajautui päin seinää, siitä selvittiin, eikä selviytyminen olisi onnistunut ilman "eurovyöhykettä". (Eurovyöhyke on poliitikkojen käyttämä eufemismi, jolla viitataan Euroopan talous- ja rahaunioniin EMUun. En tiedä, miten se eroaa EMUsta.)
Ei siis muuta kuin ikkunat auki Eurooppaan! Mieluummin takapuoli edellä.
perjantai 19. marraskuuta 2010
tiistai 16. marraskuuta 2010
Nurinaa yliopistossa
Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian professori Markku Kuitunen kirjoitti 10.11. Keskisuomalaisessa (ainakin nettiversiossa) siitä, kuinka tutkimusta ja opetusta vaikeutetaan yliopistoissa erilaisin mekanismein. Yksi niistä on jatkuva arviointi, josta seuraa julkaisupakko, joka puolestaan vie aikaa muilta toimilta ja niin edelleen.
Eniten haittaa ovat aiheuttaneet Kuitusen mukaan kolme surrealistista keksintöä: 1) työajan kokonaisseuranta, jolla ei ole kytkentää todellisuuteen, 2) tutkimusrahoituksen hakuvaiheeseen määrätty ns. kokonaiskustannusmalli ja 3) "yliopistojen uusi johtamisjärjestelmä, joka teettää strategiapapereita, laatujärjestelmiä ja arviointia arvioinnin perään".
Hyvin kirjoitettu, joskin kovin kansallisromanttisesti. Tunnistan nämä epäkohdat ja niiden lisäksi vielä muutaman muun atk-puolella keksityn ongelman. Koska toimimme akateemisessa yhteisössä, sallin itselleni pari - kolme huomautusta Kuitusen tekstiin.
● Tässä(kin) maassa toimii leegio keskinkertaisia konsultteja, jotka onnistuvat myymään opetusministeriön keskinkertaisuuksille keskeneräisiä tietojärjestelmiä, joiden käyttäjiksi yliopistot sitten pakotetaan. Tästä on tullut maan tapa.
Vielä 1990-luvulla tietotekniikan kehittäjät ja myyjät pitivät kunnia-asiana ja kilpailuetuna sitä, että myytävä ohjelmisto toimi. Se oli yleensä järjestysnumeroltaan 1.0, eikä uusintoja tarvinnut tehdä tiuhaan. Mutta miten on nyt? Joku keksi, että myydäänpä beta-versio, ei se asiakas kuitenkaan kusetusta huomaa. Siis keskeneräinen tuote jonka numero pitäisi olla 0.1 tai jotain. Niinpä meillä on sapit ja solet, joissakin yliopistoissa travellit. En näe mitään mahdollisuutta muuttaa tätä. Asia on vähän sama kuin munakkaassa: sitä ei voi palauttaa enää kananmuniksi. Kekkosen aikaan ei voi palata, koska aika on unilineaarinen.
Henkilökohtaisella tasolla olen kyllä viimeiset 7½ vuotta osannut valittaa ja moittia, jos minulle tyrkytetään tai jos olen sattunut ostamaan epäkelpoa tavaraa. Osaan sanoa myyjälle päin naamaa, että onpa aivan älyttömän kova hinta. Olen siis vanha kärttyinen ukko. Mutta kenelle valitan, jos käytän työnantajan välineitä, jotka se on hankkinut ylemmän tason sanelun perusteella?
● Arvioiminen ja mittaaminen on tämän vuosisadan mukanaan tuoma ilmiö Suomessa. Se on made in USA. Born in the USA. Siellä kun kaikki pannaan kilpailemaan kaikkien kanssa. Ja kun se malli nyt on viety maailmalle, muu maailma pakotetaan tähän angloamerikkalaiseen muottiin.
Tuoreimmassa Yliopisto-lehdessä kolumnisti Annamari Vänskä valittaa, että englannin kielen ylivaltaa ajavat yrittävät tehdä Suomen yliopistoista englanninkielisen tieteen siirtomaata. Niinpä nyt käytetään sitaatti-indeksiä, joka ottaa huomioon vain tällä lingua francalla kirjoitetut artikkelit. Samaan ideaan perustuu yliopistojen paremmuutta "mittaava" Shanghain lista: ne pärjäävät, joilla on paljon kavereita anglosaksisissa yliopistoissa. He saavat paljon solidaarisuuspisteitä, joita periferiassa on kymmenen kertaa vaikeampi saada.
Meillä kansallisissa puitteissa mitataan maisterien ja tohtorien määrää. Näille on etukäteen asetettu tavoitteet. Tämähän toimii juuri kuin Neuvostoliitossa valtion suunnittelukomitean Gosplanin ohjaama mittausjärjestelmä: jos tavoitteista jäätiin jälkeen, tuli piiskaa. Jos mentiin yli, tuli kehuja. Mutta kaikki tiesivät, että kovin paljon ei suunnitelmaa kannattanut ylittää, koska silloin tavoitetasoa nostettaisiin. Nyt tätä ei sanota komentotaloudeksi, vaan sillä on amerikankielinen nimi, jossa on isoja alkukirjaimia: New Public Management, suomeksi Hyvästi Sivistysyliopisto.
● Valtiontalouden tarkastusvirasto oli taannoin kiinnostunut siitä, miten ulkopuolisella rahoituksella, osin tai kokonaan, työskentelevät käyttävät työaikansa. Ulkopuolisella rahoituksella tuotettu tutkimus ja siihen käytetty työaikaresurssi piti VTV:n mielestä selkeästi erotella ns. budjettirahoitteisesta toiminnasta. Tämä olisi koskettanut varsin pientä joukkoa, mutta tarkkaile ja rankaise: varmuuden vuoksi kaikki määrättiin solettamaan. Niinpä minäkin osallistun kansalliseen huijaukseen eli totuuden vääristelyyn. Ja sinä. Milloinkahan joudumme siitä tilille? Tuomiopäivää tässä odotellaan.
Eniten haittaa ovat aiheuttaneet Kuitusen mukaan kolme surrealistista keksintöä: 1) työajan kokonaisseuranta, jolla ei ole kytkentää todellisuuteen, 2) tutkimusrahoituksen hakuvaiheeseen määrätty ns. kokonaiskustannusmalli ja 3) "yliopistojen uusi johtamisjärjestelmä, joka teettää strategiapapereita, laatujärjestelmiä ja arviointia arvioinnin perään".
Hyvin kirjoitettu, joskin kovin kansallisromanttisesti. Tunnistan nämä epäkohdat ja niiden lisäksi vielä muutaman muun atk-puolella keksityn ongelman. Koska toimimme akateemisessa yhteisössä, sallin itselleni pari - kolme huomautusta Kuitusen tekstiin.
● Tässä(kin) maassa toimii leegio keskinkertaisia konsultteja, jotka onnistuvat myymään opetusministeriön keskinkertaisuuksille keskeneräisiä tietojärjestelmiä, joiden käyttäjiksi yliopistot sitten pakotetaan. Tästä on tullut maan tapa.
Vielä 1990-luvulla tietotekniikan kehittäjät ja myyjät pitivät kunnia-asiana ja kilpailuetuna sitä, että myytävä ohjelmisto toimi. Se oli yleensä järjestysnumeroltaan 1.0, eikä uusintoja tarvinnut tehdä tiuhaan. Mutta miten on nyt? Joku keksi, että myydäänpä beta-versio, ei se asiakas kuitenkaan kusetusta huomaa. Siis keskeneräinen tuote jonka numero pitäisi olla 0.1 tai jotain. Niinpä meillä on sapit ja solet, joissakin yliopistoissa travellit. En näe mitään mahdollisuutta muuttaa tätä. Asia on vähän sama kuin munakkaassa: sitä ei voi palauttaa enää kananmuniksi. Kekkosen aikaan ei voi palata, koska aika on unilineaarinen.
Henkilökohtaisella tasolla olen kyllä viimeiset 7½ vuotta osannut valittaa ja moittia, jos minulle tyrkytetään tai jos olen sattunut ostamaan epäkelpoa tavaraa. Osaan sanoa myyjälle päin naamaa, että onpa aivan älyttömän kova hinta. Olen siis vanha kärttyinen ukko. Mutta kenelle valitan, jos käytän työnantajan välineitä, jotka se on hankkinut ylemmän tason sanelun perusteella?
● Arvioiminen ja mittaaminen on tämän vuosisadan mukanaan tuoma ilmiö Suomessa. Se on made in USA. Born in the USA. Siellä kun kaikki pannaan kilpailemaan kaikkien kanssa. Ja kun se malli nyt on viety maailmalle, muu maailma pakotetaan tähän angloamerikkalaiseen muottiin.
Tuoreimmassa Yliopisto-lehdessä kolumnisti Annamari Vänskä valittaa, että englannin kielen ylivaltaa ajavat yrittävät tehdä Suomen yliopistoista englanninkielisen tieteen siirtomaata. Niinpä nyt käytetään sitaatti-indeksiä, joka ottaa huomioon vain tällä lingua francalla kirjoitetut artikkelit. Samaan ideaan perustuu yliopistojen paremmuutta "mittaava" Shanghain lista: ne pärjäävät, joilla on paljon kavereita anglosaksisissa yliopistoissa. He saavat paljon solidaarisuuspisteitä, joita periferiassa on kymmenen kertaa vaikeampi saada.
Meillä kansallisissa puitteissa mitataan maisterien ja tohtorien määrää. Näille on etukäteen asetettu tavoitteet. Tämähän toimii juuri kuin Neuvostoliitossa valtion suunnittelukomitean Gosplanin ohjaama mittausjärjestelmä: jos tavoitteista jäätiin jälkeen, tuli piiskaa. Jos mentiin yli, tuli kehuja. Mutta kaikki tiesivät, että kovin paljon ei suunnitelmaa kannattanut ylittää, koska silloin tavoitetasoa nostettaisiin. Nyt tätä ei sanota komentotaloudeksi, vaan sillä on amerikankielinen nimi, jossa on isoja alkukirjaimia: New Public Management, suomeksi Hyvästi Sivistysyliopisto.
● Valtiontalouden tarkastusvirasto oli taannoin kiinnostunut siitä, miten ulkopuolisella rahoituksella, osin tai kokonaan, työskentelevät käyttävät työaikansa. Ulkopuolisella rahoituksella tuotettu tutkimus ja siihen käytetty työaikaresurssi piti VTV:n mielestä selkeästi erotella ns. budjettirahoitteisesta toiminnasta. Tämä olisi koskettanut varsin pientä joukkoa, mutta tarkkaile ja rankaise: varmuuden vuoksi kaikki määrättiin solettamaan. Niinpä minäkin osallistun kansalliseen huijaukseen eli totuuden vääristelyyn. Ja sinä. Milloinkahan joudumme siitä tilille? Tuomiopäivää tässä odotellaan.
lauantai 13. marraskuuta 2010
Sota Britanniassa
Isossa-Britanniassa on käynnissä sota hallituksen ja yliopistojen välillä. Tällä viikolla mellakoitsijat – opiskelijoita ja yliopistojen opettajia ja tutkijoita – kiipesivät Lontoossa konservatiivipuolueen päämajan katolle liehuttamaan anarkistilippua. Kaduilla oli arviolta 50.000 ihmistä.
Meillä Suomessa tilanne on vielä rauhallinen, mutta kuinka kauan? Kuka muuten edes tietää, missä kokoomuksen puoluetoimisto on? Minäpä kerron: se on hajautettu keltaisen lehdistön, Alma-median ja Hesarin toimituksiin, ja hiljattain se on saanut myös tilat Yleisradion johdon kerroksesta.
Tietystikään Ison-Britannian ja Suomen välille ei voi vetää yhtäläisyysmerkkejä. Yhteiskunnat ja niiden hallintajärjestelmät ovat erilaiset, mutta menossa samaan suuntaan samoilla opeilla. Se, että David Cameronin hallitus esittää jopa 40 prosentin leikkauksia opetusmenoihin, osoittaa, että jotakin on pahasti pielessä. Kyllä pohjoismaissakin leikataan, mutta prosentit ovat pienemmät, ja leikkaajat pukevat toimenpiteensä hämärän epämääräisyyspuheen verhoon.
Onko siis Blairin uusliberalistinen hallitus voinut toimia niin hatarin tiedoin, että vuosikausia on eletty yli varojen opetustoimessa? Periaatteessa mahdollista, mutta siitä ei ole kyse. Nyt on meneillään laajempi offensiivi nimeltä kansan heitteillejättö. Julkinen valta karsii perinteisesti vähäosaisille suunnattuja tulonsiirtomekanismeja ajatellen, että näin kansa saadaan pelotelluksi hiljaiseksi.
Ensiksi on otettu tulilinjalle opiskelijat. Heiltä on peritty lukukausimaksuja, joiden summat ovat vaihdelleet yliopistoittain. Jos Cameronin linja pitää, he joutuvat maksamaan nyt 9.000 puntaa, siis 10.600 euroa lukukaudessa, mikä Britannian luokkayhteiskunnassa tarkoittaa, että työväestön lapsilla tie yliopistoon katkeaa. G-20-kokouksen pyörteissä Söulissa Cameron totesi kylmän rauhallisesti: "We won't go back. Look, even if we wanted to, we shouldn't go back to the idea that university is free." Loistavaa.
Toiseksi, jos pysytellään yliopistoissa, teloitettavaksi joutuvat "hömppäalat" eli muut kuin luonnontieteet. Jälkimmäisten kuvitellaan työllistävän akateemista väkeä, mikä ei näytä pitävän paikkaansa.
Kolmanneksi, yliopistojen määrää pitää kuulemma vähentää. Eikös tällaista ole kuultu meilläkin?
Lokakuun alussa Cameron heittäytyi kaunopuheiseksi. Hän sanoi Ison-Britannian muuttuvan maaksi, jossa useammat lapset voivat varttua turvassa ja rakkaudessa, koska perhe on tärkeinä. Hän näki maan, jossa voi valita elämän tärkeimmät asiat, kuten koulun jota lapset käyvät ja terveydenhuollon, jonka kukin valitsee itselleen. Hän näki maan, jossa yhteisöt hoitavat asiansa, järjestäen paikallispalveluita itsenäisesti. Ja hänen näkemässään maassa yrittäjät muuttavat ideansa todeksi.
Niinpä asumistuet poistetaan. Jokainen saa valita, millaisen asumismuodon haluaa itselleen. Lontoossa noin 250.000 ihmistä joutuu lähtemään asunnoistaan muualle. Lähikunnista (Newbury, Reading ym.) järjestetään aluksi peti ja puuro -majoitusta siksi aikaa, että vakituisempi asunto löytyy.
Lontoon konservatiivinen kaupunginjohtaja Boris Johnson sanoi kaksi viikkoa sitten, että nyt on käynnissä Kosovon tyylinen sosiaalinen puhdistus. Siinä hän oli varmasti oikeassa. Tämä olisi suurin väestön pakkosiirto Britannian historiassa.
Meillä koto-Suomessa on vielä sosiaalihuolto jonkinlaisessa kunnossa, mutta kurssi on kohti brittien mallia. Jatkuva paine henkilöiden tuloverotuksen keventämiseksi on johtamassa tuntuviin leikkauksiin yhdessä sun toisessa toiminnassa. Suomen politiikassa tosin tyyli on se, että ennen vaaleja ei mistään tällaisesta keskustella, mutta kun vaalien jälkeen saadaan uusi hallitus, niin se panee toimeksi todeten, että tätähän kansa halusi.
Meillä Suomessa tilanne on vielä rauhallinen, mutta kuinka kauan? Kuka muuten edes tietää, missä kokoomuksen puoluetoimisto on? Minäpä kerron: se on hajautettu keltaisen lehdistön, Alma-median ja Hesarin toimituksiin, ja hiljattain se on saanut myös tilat Yleisradion johdon kerroksesta.
Tietystikään Ison-Britannian ja Suomen välille ei voi vetää yhtäläisyysmerkkejä. Yhteiskunnat ja niiden hallintajärjestelmät ovat erilaiset, mutta menossa samaan suuntaan samoilla opeilla. Se, että David Cameronin hallitus esittää jopa 40 prosentin leikkauksia opetusmenoihin, osoittaa, että jotakin on pahasti pielessä. Kyllä pohjoismaissakin leikataan, mutta prosentit ovat pienemmät, ja leikkaajat pukevat toimenpiteensä hämärän epämääräisyyspuheen verhoon.
Onko siis Blairin uusliberalistinen hallitus voinut toimia niin hatarin tiedoin, että vuosikausia on eletty yli varojen opetustoimessa? Periaatteessa mahdollista, mutta siitä ei ole kyse. Nyt on meneillään laajempi offensiivi nimeltä kansan heitteillejättö. Julkinen valta karsii perinteisesti vähäosaisille suunnattuja tulonsiirtomekanismeja ajatellen, että näin kansa saadaan pelotelluksi hiljaiseksi.
Ensiksi on otettu tulilinjalle opiskelijat. Heiltä on peritty lukukausimaksuja, joiden summat ovat vaihdelleet yliopistoittain. Jos Cameronin linja pitää, he joutuvat maksamaan nyt 9.000 puntaa, siis 10.600 euroa lukukaudessa, mikä Britannian luokkayhteiskunnassa tarkoittaa, että työväestön lapsilla tie yliopistoon katkeaa. G-20-kokouksen pyörteissä Söulissa Cameron totesi kylmän rauhallisesti: "We won't go back. Look, even if we wanted to, we shouldn't go back to the idea that university is free." Loistavaa.
Toiseksi, jos pysytellään yliopistoissa, teloitettavaksi joutuvat "hömppäalat" eli muut kuin luonnontieteet. Jälkimmäisten kuvitellaan työllistävän akateemista väkeä, mikä ei näytä pitävän paikkaansa.
Kolmanneksi, yliopistojen määrää pitää kuulemma vähentää. Eikös tällaista ole kuultu meilläkin?
Lokakuun alussa Cameron heittäytyi kaunopuheiseksi. Hän sanoi Ison-Britannian muuttuvan maaksi, jossa useammat lapset voivat varttua turvassa ja rakkaudessa, koska perhe on tärkeinä. Hän näki maan, jossa voi valita elämän tärkeimmät asiat, kuten koulun jota lapset käyvät ja terveydenhuollon, jonka kukin valitsee itselleen. Hän näki maan, jossa yhteisöt hoitavat asiansa, järjestäen paikallispalveluita itsenäisesti. Ja hänen näkemässään maassa yrittäjät muuttavat ideansa todeksi.
Niinpä asumistuet poistetaan. Jokainen saa valita, millaisen asumismuodon haluaa itselleen. Lontoossa noin 250.000 ihmistä joutuu lähtemään asunnoistaan muualle. Lähikunnista (Newbury, Reading ym.) järjestetään aluksi peti ja puuro -majoitusta siksi aikaa, että vakituisempi asunto löytyy.
Lontoon konservatiivinen kaupunginjohtaja Boris Johnson sanoi kaksi viikkoa sitten, että nyt on käynnissä Kosovon tyylinen sosiaalinen puhdistus. Siinä hän oli varmasti oikeassa. Tämä olisi suurin väestön pakkosiirto Britannian historiassa.
Meillä koto-Suomessa on vielä sosiaalihuolto jonkinlaisessa kunnossa, mutta kurssi on kohti brittien mallia. Jatkuva paine henkilöiden tuloverotuksen keventämiseksi on johtamassa tuntuviin leikkauksiin yhdessä sun toisessa toiminnassa. Suomen politiikassa tosin tyyli on se, että ennen vaaleja ei mistään tällaisesta keskustella, mutta kun vaalien jälkeen saadaan uusi hallitus, niin se panee toimeksi todeten, että tätähän kansa halusi.
tiistai 9. marraskuuta 2010
Ay-liikekö jakoi kansan kahtia?
Tänäisessä Hesarissa Heikki Hiilamo kirjoitti arvostelun Osmo Soininvaaran Sata-komiteaa käsittelevässä kirjassa. Tiedämme siis komitean, jonka nimi oli Sosiaaliturvakomitea, jonkamutta jolle nimeksi Sata-komitea. Sadankomitean kyllä tiedän, koska olen sen jäsen ylimuistoisista ajoista. Mutta sata-komitea on minulle vieras.
Siispä äkkiä kirjakauppaan! Sieltäpä löytyi Teos-kustantamon tuote. Osmo Soininvaara: Sata-komitea - Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa. Olisi sille paremman nimen voinut keksiä, ehkä. Tämä tuhatkomitea noudattelee entisaikojen parlamentaaristen komiteoiden perinnettä, ja sen tehtäväksi asetettiin lyhyesti Suomen sosiaaliturvajärjestelmän uudistaminen. Ilman karttaa ja kompassia. Ainoa karttakin oli painettu jo vuonna 1961, siis Pekka Kuusen sittemmin ikonin asemaan noussut kirja "1960-luvun sosiaalipolitiikka".
Soininvaara on tavattoman pragmaattinen ajattelija, huomaattehan painon olevan sanalla 'ajattelija'. Hän on rasittavuuteen asti looginen päätelmissään. Kirjassaan Soininvaara nostaa parrasvaloihin ammattiyhdistysliikkeen, eikä tämä jää Hiilamolta huomaamatta. Ay-liike on belsebuubi, joka pitää naulata seinälle joka päivä, ja niinpä Soininvaarakin tekee sen. Ay-liike tarkoittaa Hakaniemen torin laidalla majaansa pitävää liikettä, joka ilmoittaa sijaintinsa jykevin kirjaimin talonsa seinällä ja katolla.
Soininvaaran mukaan kyseessä on jako jokseenkin hyvässä asemassa olevaan keskiluokkaan ja rupusakkiin, jonka työpanosta kukaan ei tarvitse. Hänen mukaansa ay-liike vastustaa viimemainitun porukan sosiaaliturvan parantamista.
Ihmettelen. Näin helpolla ei pitäisi voida tulla julkisuuteen, vaikka olisi kirjoittanut aiheesta kirjankin. Mutta niin nyt tehdään. Helppoa on sanoa, että Paperiliitto puolustaa jäseniään, jotka saavat hyvän palkan lisäksi kaikenlaisia lisäeriä aina saunalisää myöten. Kukaan ei tule tsekanneeksi, pitääkö tämmöinen väite paikkaansa. Olen lähtöisin Pohjois-Suomen paperiteollisuuspaikkakunnan naapurustosta ja tunnen tietysti hyvin monia sellaisia miehiä(!), jotka ovat tehneet keskeytymätöntä kolmi- tai nelivuorotyötä 30 vuotta tai enemmän. Tehkääpä perässä!
Oma kokemukseni ay-liikkeestä on Soininvaaran tiedoista poikkeava. Se liike puolustaa keskimäärin keskituloisen porukan etuja, mutta tämä porukka on hyvin hajanainen. Sen tulotasokin vaihtelee paljon. Tässä joukossa, josta 85 % on työssä yliopistoissa tai niiden alaisissa yhtiöissä, on vaikea löytää "kohtalaisen hyvässä asemassa olevaa keskiluokkaa". Toki moni kulkee kraka kaulassa, monella on oma henkilöauto, jonka parkkeerauksesta pitää maksaa tuntitaksa ja niin edelleen.
Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneessä kuningaskunnassa ollaan kansakunnan kahtiajakamisessa pitemmällä kuin periferisessä Suomessa. Britit ovat antamassa yliopistoille luvan periä yli 6000 punnan (7000 euron) lukuvuosimaksuja aina 9000 puntaan (10.500 euroon) saakka. Siinä pieni segmentti kansasta tulee revityksi kahteen kategoriaan.
Meidän perheessämme työttömyysaste on jo jonkin aikaa ollut tastan 50 %. Suomen työmarkkinoille ei ole helppo päästä, jos sattuu olemaan nainen ja yli 35-vuotias. Ay-liike ei ole tehnyt tätä jakoa. Sen tekee päivittäin työnantajien yhtynyt iloinen rintama. Jos tulee huono päivä, lomautetaan henkilöstöä eli siirretän työnantajakuluja valtion maksettavaksi.
Eläköön työnantajien vankkumaton rintama!
Palataan näihin tunnelmiin!
Siispä äkkiä kirjakauppaan! Sieltäpä löytyi Teos-kustantamon tuote. Osmo Soininvaara: Sata-komitea - Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa. Olisi sille paremman nimen voinut keksiä, ehkä. Tämä tuhatkomitea noudattelee entisaikojen parlamentaaristen komiteoiden perinnettä, ja sen tehtäväksi asetettiin lyhyesti Suomen sosiaaliturvajärjestelmän uudistaminen. Ilman karttaa ja kompassia. Ainoa karttakin oli painettu jo vuonna 1961, siis Pekka Kuusen sittemmin ikonin asemaan noussut kirja "1960-luvun sosiaalipolitiikka".
Soininvaara on tavattoman pragmaattinen ajattelija, huomaattehan painon olevan sanalla 'ajattelija'. Hän on rasittavuuteen asti looginen päätelmissään. Kirjassaan Soininvaara nostaa parrasvaloihin ammattiyhdistysliikkeen, eikä tämä jää Hiilamolta huomaamatta. Ay-liike on belsebuubi, joka pitää naulata seinälle joka päivä, ja niinpä Soininvaarakin tekee sen. Ay-liike tarkoittaa Hakaniemen torin laidalla majaansa pitävää liikettä, joka ilmoittaa sijaintinsa jykevin kirjaimin talonsa seinällä ja katolla.
Soininvaaran mukaan kyseessä on jako jokseenkin hyvässä asemassa olevaan keskiluokkaan ja rupusakkiin, jonka työpanosta kukaan ei tarvitse. Hänen mukaansa ay-liike vastustaa viimemainitun porukan sosiaaliturvan parantamista.
Ihmettelen. Näin helpolla ei pitäisi voida tulla julkisuuteen, vaikka olisi kirjoittanut aiheesta kirjankin. Mutta niin nyt tehdään. Helppoa on sanoa, että Paperiliitto puolustaa jäseniään, jotka saavat hyvän palkan lisäksi kaikenlaisia lisäeriä aina saunalisää myöten. Kukaan ei tule tsekanneeksi, pitääkö tämmöinen väite paikkaansa. Olen lähtöisin Pohjois-Suomen paperiteollisuuspaikkakunnan naapurustosta ja tunnen tietysti hyvin monia sellaisia miehiä(!), jotka ovat tehneet keskeytymätöntä kolmi- tai nelivuorotyötä 30 vuotta tai enemmän. Tehkääpä perässä!
Oma kokemukseni ay-liikkeestä on Soininvaaran tiedoista poikkeava. Se liike puolustaa keskimäärin keskituloisen porukan etuja, mutta tämä porukka on hyvin hajanainen. Sen tulotasokin vaihtelee paljon. Tässä joukossa, josta 85 % on työssä yliopistoissa tai niiden alaisissa yhtiöissä, on vaikea löytää "kohtalaisen hyvässä asemassa olevaa keskiluokkaa". Toki moni kulkee kraka kaulassa, monella on oma henkilöauto, jonka parkkeerauksesta pitää maksaa tuntitaksa ja niin edelleen.
Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneessä kuningaskunnassa ollaan kansakunnan kahtiajakamisessa pitemmällä kuin periferisessä Suomessa. Britit ovat antamassa yliopistoille luvan periä yli 6000 punnan (7000 euron) lukuvuosimaksuja aina 9000 puntaan (10.500 euroon) saakka. Siinä pieni segmentti kansasta tulee revityksi kahteen kategoriaan.
Meidän perheessämme työttömyysaste on jo jonkin aikaa ollut tastan 50 %. Suomen työmarkkinoille ei ole helppo päästä, jos sattuu olemaan nainen ja yli 35-vuotias. Ay-liike ei ole tehnyt tätä jakoa. Sen tekee päivittäin työnantajien yhtynyt iloinen rintama. Jos tulee huono päivä, lomautetaan henkilöstöä eli siirretän työnantajakuluja valtion maksettavaksi.
Eläköön työnantajien vankkumaton rintama!
Palataan näihin tunnelmiin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
