Hinta ja hinnan taustatekijät

Hyvä mahdollinen lukija!
Puhuttelu on yksikössä siksi, että kun tämä blogi on ollut muutaman vuoden tauolla, niin ei tätä moni löydä. Mutta nyt ovat pääluottamusmiehisyys ja ammattiliiton puheenjohtajuus taakse jäänyttä elämää, ja sitä voi taas keskittyä olennaiseen.
Olen mieluusti kirjoittanut työstä, työehdoista ja palkoista. Jatketaan nyt siitä, millä mahdollinen palkka maksetaan eli rahasta, ja aloitetaan ihan arkielämästä.

Kivi, paperi, sakset -- tiedäthän sen leikin. Meillä kotona kiviä ja paperia on riittämiin, mutta kynsisakset ovat joutuneet hukkaan. Ja sisätiloihin tarkoitettu pyykinkuivausteline on tullut elinkaarensa loppupäähän. Täytyi lähteä ostoksille. Koska asioita oli näin monta, kirjoitin ne muistilapulle ja lisäsin siihen appelsiinit ja jugurtin.

Kynsisakset ovat yllättävän kalliit -- kaupasta riippuen 16-18 euroa. Mummon markoissahan se olisi satasen hujakoilla, jos joku sitä rahaa muistaa. Lähihistoriaa olisi ainakin hyvä muistella. Koska viime ja seuraavan tilipäivän välinen aika on erityiskustannusrasitteinen, jätin sakset vielä ostamatta ja arvelin, etteivät rahani riitä pyykkitelineeseenkään. Mutta kas kummaa, sellainen rohjake maksaa vain noin 12 euroa. Siinä on sentään maalattua rautaputkea taivutettu muotoonsa ja vielä laitettu muovinaruja pyykkejä varten. Painoa sillä on yli kaksi kiloa.

Kynsisakset painavat muutaman kymmenen grammaa, niin vähän, että ne voisi lähettää postitse perustaksalla -- jota kyllä juuri nostettiin. Enhän minä saksia kenellekään lähettäisi, vaan ajattelin vain kuljetuskustannuksia. Pyykkitelineen lähettäminen tulisi huomattavasti kalliimmaksi, ja silti se on halvempi kuin pikkuruiset sakset. Kynsisaksia mahtuisi yhteen 20 jalan merikonttiin varmaan miljoona paria, mutta pyykkitelineitä vain tuhat. En ymmärrä.

Kaiken lisäksi pyykkitelineitä tehdään itäisillä mailla, varmaan Kiinassa, koska valmistusmaata ei kauppojen hintamerkinnöissä kerrota. Kai niiden sieltä kuljettaminen maksaa aika lailla. Fiskarsin kynsisakset tehdään Ähtärin Inhassa, ja Palokan kaupan hyllylle ne kulkevat SOK:n tai Keskon Vantaan keskusvarastojen kautta.

Tässä vaiheessa omatunto kolkutti, että päivitäpä äijä Fiskars-tietosi. Tein niin, ja kylläpä kannatti. Suomenruotsalaisen Fiskarsin ja ruotsinruotsalaisen Clas Ohlsonin keittiökamppeethan on jo vuosia tehty yhdessä ja samassa yrityksessä Kiinan Guandongissa.

Vuonna 2012 suomalaisen ay-liikkeen ylläpitämä Finnwatch-organisaatio selvitti sellaisten aasialaisyhtiöiden työoloja, jotka valmistavat valmistuotteita Suomessaa toimiville ruotsalaisille vähittäismyyjille (mukana oli Clas Ohlson ja Biltema) ja kuudelle suomalaiselle (Fiskars, Hong Kong, Kesko, SOK, Stockmann, Tokmanni) yhtiölle ja löysi paljon moitittavaa aasialaisyhtiöiden työoloissa ja työehdoissa. Fiskarsin ja Bilteman käyttämän valmistajan työpajoissa oli erittäin kuumaa lämpötilaa, kovaa meteliä ja huonoa kuulonsuojausta moitittiin työntekijöiden haastatteluissa. Ylin kuukausipalkka oli 190 euroa, eli joku Wei ja Qiang raatavat paljon halvemmalla kuin Tuukka tai Emilia tekisivät Suomessa.

Ruokapuolella on jonkin aikaa ollut alennusmyynti käynnissä, joten jugurtin ja appelsiinien ostoissa pitäisi tulla säästöä. Israelilaiset appelsiinit suljin pois poliittisista syistä ja espanjalaiset ympäristösyistä, mutta egyptiläiset appelsiinit olivat kilohinnaltaan 79 senttiä eli sen verran kuin ne maksoivat v. 2000 ilman alennusmyyntejä. Mostafa ja Rania siellä Egyptissä eivät tee sitrushedelmillään kovin suurta tiliä itselleen.

Kun nyt hintoja on meillä tilapäisesti laskettu imagosyistä, viulut maksaa tuotantoketjussa alimpana oleva taso ja siellä olevat ihmiset. Kaksi desiä suomalaisen osuuskunnan Suomessa tekemää rasvatonta jugurttia maksoi 65 senttiä eli lähes tuplasti sen mitä kaksi isoa egyptiläistä appelsiinia. Mutta maajussi Jani ja hänen morsiamensa Essi ovat oikeutettuja saamaan sen noin viisi prosenttia hinnasta itselleen, mikä siitä heille jää. Enemmänkin antaisin. Joissakin maissa on paikallisia järjestelyjä, joiden avulla asiakas voi kaupan kassalla maksaa paikallisesta tuotteesta hintalapussa ilmoitettua enemmän niin, että kauppaketju ohjaa ylimääräisen rahaerän sinne Janin ja Essin pankkitilille. Sellaisista maista tulee mieleen ensimmäisenä Kreikka, mutta kukapa Kreikasta nykyään mallia ottaisi. Vai onko tämäkin vain yksi uskomus niiden muiden joukossa, jotka saattoivat Kreikan rappiolle?

Sitä vain en ymmärrä, miksi rasvattomia jugurtteja on niin vähän kaupan hyllyllä -- ja miksi rasvaton on kalliimpaa kuin rasvainen. Litran purkeissa on vielä lisäyllätys: jotkin firmat ovat laittaneet niihin muovikorkkeja, jotka hankaloittavat aineen ulos saamista. Korkki kuulemma maksaa 30 senttiä kappaleelta. Järjetöntä.

Rutistin muistilapun taskuun ja palasin kahden appelsiinin kanssa kotiin.

------

Huom. Jutussa mainituilla yritysten nimillä ei ole mitään yhteyttä niiden todellisuudessa myymien tuotteiden laatuun.

P.S. Kun pari viikkoa tuon jälkeen oli muutakin asiaa Moskovaan, ostin kynsisakset sadalla ruplalla eli noin puolellatoista eurolla. Tuskin ne ovat kiinalaislaadun veroisia, mutta sen näyttää aika.

Vilpittömät & lämpimät kiitokset

Pääsi käymään niin, että minut valittiin Tieteentekijöiden liiton puheenjohtajaksi. Kiitän kaikkia asianosaisia luottamuksesta ja lupaan yrittää olla sen arvoinen.

Lähiajat eivät meidän alallamme ole välttämättä ruusuiset. Meteorologit eivät ole vielä antaneet myrskyvaroitusta, mutta kovan tuulen varoitus on voimassa, ja lähiaikoina jäätä kertyy yliopistojen rakenteisiin. Vuosi 2011 on kuulemma siedettävä, sikäli kuin eurovaluutta pysyy voimassa, mikä ei ole suinkaan kovin varmaa. Yksityistämisestä huolimatta leijonanosa yliopistojen rahoituksesta tulee opetusministeriön kautta. Yksi kriittinen piste on se, millä perusteilla ministeriö rahaa allokoi eli jakaa tarvitseville.

"Itsenäiset" yliopistot ja tutkimuslaitokset eivät pysty kovin paljoa päättämään tulorahoitukseensa, vaan joutuvat reagoimaan ulkopuolelta tuleviin rahavirtoihin. Aivan oma juttunsa on ulkopuolinen rahoitus, jota tulee Suomen Akatemialta, säätiöiltä ja erilaisilta tutkimustiedon tarvitsijoilta. Minusta yliopistoissa pitäisi nyt olla aika maltillisia ennen kuin ruvetaan ruuvaamaan luentosalien ovenpieliin rahoittajien nimiä kantavia messinkilaattoja. Valitettavasti tätä malttia ei näytä kaikkialla riittävän.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

Rahavaikeuksia

Euroopan unionin valuuttaunioniin EMUun kuuluvien valtioiden johtajat ovat ihmeissään, kun kruununjalokivi, yhteinen valuutta erikoislaatuisine seurantajärjestelmineen hoippuu sortumisen partaalla. Mitään ei nyt osata tehdä, paitsi pankeille tehdään laboratoriokokeita ja niistä otetaan röntgen-kuvia, joiden perusteella pitäisi vetää johtopäätöksiä. Kekkonenhan se sanoi 1960-luvulla, että oltaisiin mieluummin lääkäriä kuin tuomaria. Mutta kyllä nyt olisi lakimiehellekin käyttöä.

Kreikan ongelma, järjestelmällinen ja häikäilemätön huijaus ja numeroiden vääristely oli halukkaiden tiedossa jo vuosikymmenet. Ehkä kuitenkin Suomen rahaministeriö on niin eristäytynyt kuoreensa, että Kreikan kriisi yllätti heidät täysin. Tämä osoittaa, että finanssitoiminnan valvonta EMU-maiden kesken on aivan olematonta.

Suomen osaltahan rahaliittoon meno oli kummallinen prosessi. Esko Aho esikuntineen neuvotteli ja allekirjoitti EU-jäsenyyssopimuksen juhannuksena 1994 Korfulla. Myöhemmin oli kovasti epävarmaa, mitä kaikkea oli allekirjoituksella sitouduttu tekemään. Hallituksessa olivat Ahon puolueen lisäksi mukana kokoomus, ruotsalaiset ja kristilliset. Paavo Lipponen hallituksineen (SDP, kokoomus, RKP, vasemmistoliitto ja vihreät) totesi, että sopimus velvoitti myös rahaliiton jäseneksi, ja että siitä ei järjesteä kansanäänestystä.

Menettelytapa oli tietenkin täysin kelvoton ja kansanvallan kannalta vahingollinen. Ei ihme, jos suomalaisten ns. äänestysvarmuus on hiljalleen ollut laskussa. Yhdessä suhteessa Suomen tilanne ei muuttunut aiempaan verrattuna: kaikilla sen rajanaapureilla on eri valuutta kuin meillä. Ensi vuonna Viro muuttaa tässä suhteessa tilannetta.

Mutta takaisin Länsi-Eurooppaan. Irlannin pääministeri kertoi eilen, että lähiaikoina Irlanti ei pyydä köyhäinapua EU:lta. Saman maan valtiovarainministeri sanoi sen jälkeen, että saapihan sitä puhua lämpimikseen, mutta tosiasia on, että ilman apua tästä ei selvitä. Siis se valtio ei selviä, johon EU on pumpannut laivalasteittain kuivaa setelirahaa! Tämä setelirahoitus on näkynyt Irlannissa matkaajan silmiin: siellä täällä, kaupungeissa ja maalla, on näkynyt suuria kylttejä, joissa kerrotaan että tämäkin siunauksellinen tienristeysjärjestely rakennetaan EU:n rahalla. Nyt siis sekään ei riitä.

Kuka laskisi sen rahan, mikä Irlannin kansantalouteen on tähän mennessä muilta valtioilta konfiskoitu? Kreikkaan kerättiin kolehtina 110.000 miljoonaa euroa, ja nyt Irlannille ollaan keräämässä apua, jota heidän pääministerin mukaan siis ei tarvita, 80.000 miljoonaa euroa. Suomi lähetti Kreikalle 1600 miljoonaa, ja Irlannin kolehti edellyttäisi noin 1200 miljoonaa. Tätä ennen Irlanti on varmasti saanut yli kaksisataa miljardia euroa vuosien varrella erilaisten aluekehitysrahastojen kautta. Tämä on arvaus, ei factum.

Domino-efekti on sellainen, että se kaataa korttitalon, kun ensimmäinen kortti pettää. EMU ja euro näyttävät nyt kaatuvan. Portugali on kuulemma seuraava musta aukko. Hallitus päätti siellä kiristää kansan vyötä ja monen muun karvaan lääkkeen ohella nosti ALV-prosentin kuudesta 23:een kertarysäyksellä. Se kertoo paljolti, mitä on odotettavissa heille ja meille.

Suomen osa on karu: ainoana pohjoismaana se joutuu syytämään rahojaan näihin reikiin. Eikä tässä vielä kaikki. Kun Espanja ja sekasortoon joutunut Italia toteavat laarin pohjan näkyvän, EU:n vakausrahastokin on tyhjentynyt. Mikä on ratkaisu? Paluu kansallisiin valuuttoihin ja keskuspankkien uudelleen perustaminen EMU-valtioihin? Ehkä. Se on uutisissa kuultujen ekonomistien ja poliitikkojen mielestä mahdoton juttu, mikä vahvistaa sen toteutumisen todennäköisyyttä.

Suomenhan ei olisi alun alkaenkaan mennä EU:hun mukaan. Paras ratkaisu olisi ollut se linja, minkä Norja omaksui, eli liittyminen Euroopan talousalueeseen ETAan ja lainsäädännön osittainen yhteensovittaminen direktiivipajan tuotteisiin. Kun itse EU Suomen, Ruotsin ja Itävallan liittymisen jälkeen omaksui laajentumisvimmaisen linjan, lisää ongelmavaltioita saatiin roppakaupalla vuonna 2007. Niiden suhteen direktiivien täyttämisen seuranta on toistaiseksi leppoistettu, joten ne elävät toistaiseksi kukin tavallaan.

Jotta tämä ei menisi pelkästään Kaakkuriniemen löysäksi puheeksi, viittaan kaksi viikkoa sitten julkaistuun Ulkopoliittisen instituutin raporttiin Why the EU fails - Learning from past experiences to succeed better next time. Siinä joukko kirjoittajia Erkki Liikasta myöten on kääntänyt takkinsa ja ryhtynyt puhumaan kriittisellä äänellä EU:sta. Jopa Teija Tiilikainen, unionin ystävä viran puolesta, kirjoittaa, että EU:n perustuslakihanke epäonnistui, koska ei pystynyt saamaan eliitin ja kansan välille minkäänlaista yhteisymmärrystä. Hiski Haukkalan mukaan EU:n Venäjä-strategian tavoitteista yksikään ei ole toteutunut. Venäjä ei halua eikä tarvitse minkäänlaista integraatiota EU:n kanssa, eikä se ole juurikaan avannut talouttaan ympäröiviä raja-aitoja ulkomaiselle pääomalle. Thomas Spencerin mielestä EU:n ilmastopolitiikka karahti karille Kööpenhaminassa, mutta optimistina hän katsoo, että nyt pitää vain yrittää uudestaan edistää muutamaa keskeistä asia-aluetta. Erkki Liikanen on myös optimisti: vaikka rahajärjestelmä ajautui päin seinää, siitä selvittiin, eikä selviytyminen olisi onnistunut ilman "eurovyöhykettä". (Eurovyöhyke on poliitikkojen käyttämä eufemismi, jolla viitataan Euroopan talous- ja rahaunioniin EMUun. En tiedä, miten se eroaa EMUsta.)

Ei siis muuta kuin ikkunat auki Eurooppaan! Mieluummin takapuoli edellä.

Nurinaa yliopistossa

Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian professori Markku Kuitunen kirjoitti 10.11. Keskisuomalaisessa (ainakin nettiversiossa) siitä, kuinka tutkimusta ja opetusta vaikeutetaan yliopistoissa erilaisin mekanismein. Yksi niistä on jatkuva arviointi, josta seuraa julkaisupakko, joka puolestaan vie aikaa muilta toimilta ja niin edelleen.

Eniten haittaa ovat aiheuttaneet Kuitusen mukaan kolme surrealistista keksintöä: 1) työajan kokonaisseuranta, jolla ei ole kytkentää todellisuuteen, 2) tutkimusrahoituksen hakuvaiheeseen määrätty ns. kokonaiskustannusmalli ja 3) "yliopistojen uusi johtamisjärjestelmä, joka teettää strategiapapereita, laatujärjestelmiä ja arviointia arvioinnin perään".

Hyvin kirjoitettu, joskin kovin kansallisromanttisesti. Tunnistan nämä epäkohdat ja niiden lisäksi vielä muutaman muun atk-puolella keksityn ongelman. Koska toimimme akateemisessa yhteisössä, sallin itselleni pari - kolme huomautusta Kuitusen tekstiin.

● Tässä(kin) maassa toimii leegio keskinkertaisia konsultteja, jotka onnistuvat myymään opetusministeriön keskinkertaisuuksille keskeneräisiä tietojärjestelmiä, joiden käyttäjiksi yliopistot sitten pakotetaan. Tästä on tullut maan tapa.

Vielä 1990-luvulla tietotekniikan kehittäjät ja myyjät pitivät kunnia-asiana ja kilpailuetuna sitä, että myytävä ohjelmisto toimi. Se oli yleensä järjestysnumeroltaan 1.0, eikä uusintoja tarvinnut tehdä tiuhaan. Mutta miten on nyt? Joku keksi, että myydäänpä beta-versio, ei se asiakas kuitenkaan kusetusta huomaa. Siis keskeneräinen tuote jonka numero pitäisi olla 0.1 tai jotain. Niinpä meillä on sapit ja solet, joissakin yliopistoissa travellit. En näe mitään mahdollisuutta muuttaa tätä. Asia on vähän sama kuin munakkaassa: sitä ei voi palauttaa enää kananmuniksi. Kekkosen aikaan ei voi palata, koska aika on unilineaarinen.

Henkilökohtaisella tasolla olen kyllä viimeiset 7½ vuotta osannut valittaa ja moittia, jos minulle tyrkytetään tai jos olen sattunut ostamaan epäkelpoa tavaraa. Osaan sanoa myyjälle päin naamaa, että onpa aivan älyttömän kova hinta. Olen siis vanha kärttyinen ukko. Mutta kenelle valitan, jos käytän työnantajan välineitä, jotka se on hankkinut ylemmän tason sanelun perusteella?

● Arvioiminen ja mittaaminen on tämän vuosisadan mukanaan tuoma ilmiö Suomessa. Se on made in USA. Born in the USA. Siellä kun kaikki pannaan kilpailemaan kaikkien kanssa. Ja kun se malli nyt on viety maailmalle, muu maailma pakotetaan tähän angloamerikkalaiseen muottiin.

Tuoreimmassa Yliopisto-lehdessä kolumnisti Annamari Vänskä valittaa, että englannin kielen ylivaltaa ajavat yrittävät tehdä Suomen yliopistoista englanninkielisen tieteen siirtomaata. Niinpä nyt käytetään sitaatti-indeksiä, joka ottaa huomioon vain tällä lingua francalla kirjoitetut artikkelit. Samaan ideaan perustuu yliopistojen paremmuutta "mittaava" Shanghain lista: ne pärjäävät, joilla on paljon kavereita anglosaksisissa yliopistoissa. He saavat paljon solidaarisuuspisteitä, joita periferiassa on kymmenen kertaa vaikeampi saada.

Meillä kansallisissa puitteissa mitataan maisterien ja tohtorien määrää. Näille on etukäteen asetettu tavoitteet. Tämähän toimii juuri kuin Neuvostoliitossa valtion suunnittelukomitean Gosplanin ohjaama mittausjärjestelmä: jos tavoitteista jäätiin jälkeen, tuli piiskaa. Jos mentiin yli, tuli kehuja. Mutta kaikki tiesivät, että kovin paljon ei suunnitelmaa kannattanut ylittää, koska silloin tavoitetasoa nostettaisiin. Nyt tätä ei sanota komentotaloudeksi, vaan sillä on amerikankielinen nimi, jossa on isoja alkukirjaimia: New Public Management, suomeksi Hyvästi Sivistysyliopisto.

● Valtiontalouden tarkastusvirasto oli taannoin kiinnostunut siitä, miten ulkopuolisella rahoituksella, osin tai kokonaan, työskentelevät käyttävät työaikansa. Ulkopuolisella rahoituksella tuotettu tutkimus ja siihen käytetty työaikaresurssi piti VTV:n mielestä selkeästi erotella ns. budjettirahoitteisesta toiminnasta. Tämä olisi koskettanut varsin pientä joukkoa, mutta tarkkaile ja rankaise: varmuuden vuoksi kaikki määrättiin solettamaan. Niinpä minäkin osallistun kansalliseen huijaukseen eli totuuden vääristelyyn. Ja sinä. Milloinkahan joudumme siitä tilille? Tuomiopäivää tässä odotellaan.

Sota Britanniassa

Isossa-Britanniassa on käynnissä sota hallituksen ja yliopistojen välillä. Tällä viikolla mellakoitsijat – opiskelijoita ja yliopistojen opettajia ja tutkijoita – kiipesivät Lontoossa konservatiivipuolueen päämajan katolle liehuttamaan anarkistilippua. Kaduilla oli arviolta 50.000 ihmistä.

Meillä Suomessa tilanne on vielä rauhallinen, mutta kuinka kauan? Kuka muuten edes tietää, missä kokoomuksen puoluetoimisto on? Minäpä kerron: se on hajautettu keltaisen lehdistön, Alma-median ja Hesarin toimituksiin, ja hiljattain se on saanut myös tilat Yleisradion johdon kerroksesta.

Tietystikään Ison-Britannian ja Suomen välille ei voi vetää yhtäläisyysmerkkejä. Yhteiskunnat ja niiden hallintajärjestelmät ovat erilaiset, mutta menossa samaan suuntaan samoilla opeilla. Se, että David Cameronin hallitus esittää jopa 40 prosentin leikkauksia opetusmenoihin, osoittaa, että jotakin on pahasti pielessä. Kyllä pohjoismaissakin leikataan, mutta prosentit ovat pienemmät, ja leikkaajat pukevat toimenpiteensä hämärän epämääräisyyspuheen verhoon.

Onko siis Blairin uusliberalistinen hallitus voinut toimia niin hatarin tiedoin, että vuosikausia on eletty yli varojen opetustoimessa? Periaatteessa mahdollista, mutta siitä ei ole kyse. Nyt on meneillään laajempi offensiivi nimeltä kansan heitteillejättö. Julkinen valta karsii perinteisesti vähäosaisille suunnattuja tulonsiirtomekanismeja ajatellen, että näin kansa saadaan pelotelluksi hiljaiseksi.

Ensiksi on otettu tulilinjalle opiskelijat. Heiltä on peritty lukukausimaksuja, joiden summat ovat vaihdelleet yliopistoittain. Jos Cameronin linja pitää, he joutuvat maksamaan nyt 9.000 puntaa, siis 10.600 euroa lukukaudessa, mikä Britannian luokkayhteiskunnassa tarkoittaa, että työväestön lapsilla tie yliopistoon katkeaa. G-20-kokouksen pyörteissä Söulissa Cameron totesi kylmän rauhallisesti: "We won't go back. Look, even if we wanted to, we shouldn't go back to the idea that university is free." Loistavaa.

Toiseksi, jos pysytellään yliopistoissa, teloitettavaksi joutuvat "hömppäalat" eli muut kuin luonnontieteet. Jälkimmäisten kuvitellaan työllistävän akateemista väkeä, mikä ei näytä pitävän paikkaansa.

Kolmanneksi, yliopistojen määrää pitää kuulemma vähentää. Eikös tällaista ole kuultu meilläkin?

Lokakuun alussa Cameron heittäytyi kaunopuheiseksi. Hän sanoi Ison-Britannian muuttuvan maaksi, jossa useammat lapset voivat varttua turvassa ja rakkaudessa, koska perhe on tärkeinä. Hän näki maan, jossa voi valita elämän tärkeimmät asiat, kuten koulun jota lapset käyvät ja terveydenhuollon, jonka kukin valitsee itselleen. Hän näki maan, jossa yhteisöt hoitavat asiansa, järjestäen paikallispalveluita itsenäisesti. Ja hänen näkemässään maassa yrittäjät muuttavat ideansa todeksi.

Niinpä asumistuet poistetaan. Jokainen saa valita, millaisen asumismuodon haluaa itselleen. Lontoossa noin 250.000 ihmistä joutuu lähtemään asunnoistaan muualle. Lähikunnista (Newbury, Reading ym.) järjestetään aluksi peti ja puuro -majoitusta siksi aikaa, että vakituisempi asunto löytyy.

Lontoon konservatiivinen kaupunginjohtaja Boris Johnson sanoi kaksi viikkoa sitten, että nyt on käynnissä Kosovon tyylinen sosiaalinen puhdistus. Siinä hän oli varmasti oikeassa. Tämä olisi suurin väestön pakkosiirto Britannian historiassa.

Meillä koto-Suomessa on vielä sosiaalihuolto jonkinlaisessa kunnossa, mutta kurssi on kohti brittien mallia. Jatkuva paine henkilöiden tuloverotuksen keventämiseksi on johtamassa tuntuviin leikkauksiin yhdessä sun toisessa toiminnassa. Suomen politiikassa tosin tyyli on se, että ennen vaaleja ei mistään tällaisesta keskustella, mutta kun vaalien jälkeen saadaan uusi hallitus, niin se panee toimeksi todeten, että tätähän kansa halusi.

Ay-liikekö jakoi kansan kahtia?

Tänäisessä Hesarissa Heikki Hiilamo kirjoitti arvostelun Osmo Soininvaaran Sata-komiteaa käsittelevässä kirjassa. Tiedämme siis komitean, jonka nimi oli Sosiaaliturvakomitea, jonkamutta jolle nimeksi Sata-komitea. Sadankomitean kyllä tiedän, koska olen sen jäsen ylimuistoisista ajoista. Mutta sata-komitea on minulle vieras.

Siispä äkkiä kirjakauppaan! Sieltäpä löytyi Teos-kustantamon tuote. Osmo Soininvaara: Sata-komitea - Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa. Olisi sille paremman nimen voinut keksiä, ehkä. Tämä tuhatkomitea noudattelee entisaikojen parlamentaaristen komiteoiden perinnettä, ja sen tehtäväksi asetettiin lyhyesti Suomen sosiaaliturvajärjestelmän uudistaminen. Ilman karttaa ja kompassia. Ainoa karttakin oli painettu jo vuonna 1961, siis Pekka Kuusen sittemmin ikonin asemaan noussut kirja "1960-luvun sosiaalipolitiikka".

Soininvaara on tavattoman pragmaattinen ajattelija, huomaattehan painon olevan sanalla 'ajattelija'. Hän on rasittavuuteen asti looginen päätelmissään. Kirjassaan Soininvaara nostaa parrasvaloihin ammattiyhdistysliikkeen, eikä tämä jää Hiilamolta huomaamatta. Ay-liike on belsebuubi, joka pitää naulata seinälle joka päivä, ja niinpä Soininvaarakin tekee sen. Ay-liike tarkoittaa Hakaniemen torin laidalla majaansa pitävää liikettä, joka ilmoittaa sijaintinsa jykevin kirjaimin talonsa seinällä ja katolla.

Soininvaaran mukaan kyseessä on jako jokseenkin hyvässä asemassa olevaan keskiluokkaan ja rupusakkiin, jonka työpanosta kukaan ei tarvitse. Hänen mukaansa ay-liike vastustaa viimemainitun porukan sosiaaliturvan parantamista.

Ihmettelen. Näin helpolla ei pitäisi voida tulla julkisuuteen, vaikka olisi kirjoittanut aiheesta kirjankin. Mutta niin nyt tehdään. Helppoa on sanoa, että Paperiliitto puolustaa jäseniään, jotka saavat hyvän palkan lisäksi kaikenlaisia lisäeriä aina saunalisää myöten. Kukaan ei tule tsekanneeksi, pitääkö tämmöinen väite paikkaansa. Olen lähtöisin Pohjois-Suomen paperiteollisuuspaikkakunnan naapurustosta ja tunnen tietysti hyvin monia sellaisia miehiä(!), jotka ovat tehneet keskeytymätöntä kolmi- tai nelivuorotyötä 30 vuotta tai enemmän. Tehkääpä perässä!

Oma kokemukseni ay-liikkeestä on Soininvaaran tiedoista poikkeava. Se liike puolustaa keskimäärin keskituloisen porukan etuja, mutta tämä porukka on hyvin hajanainen. Sen tulotasokin vaihtelee paljon. Tässä joukossa, josta 85 % on työssä yliopistoissa tai niiden alaisissa yhtiöissä, on vaikea löytää "kohtalaisen hyvässä asemassa olevaa keskiluokkaa". Toki moni kulkee kraka kaulassa, monella on oma henkilöauto, jonka parkkeerauksesta pitää maksaa tuntitaksa ja niin edelleen.

Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneessä kuningaskunnassa ollaan kansakunnan kahtiajakamisessa pitemmällä kuin periferisessä Suomessa. Britit ovat antamassa yliopistoille luvan periä yli 6000 punnan (7000 euron) lukuvuosimaksuja aina 9000 puntaan (10.500 euroon) saakka. Siinä pieni segmentti kansasta tulee revityksi kahteen kategoriaan.

Meidän perheessämme työttömyysaste on jo jonkin aikaa ollut tastan 50 %. Suomen työmarkkinoille ei ole helppo päästä, jos sattuu olemaan nainen ja yli 35-vuotias. Ay-liike ei ole tehnyt tätä jakoa. Sen tekee päivittäin työnantajien yhtynyt iloinen rintama. Jos tulee huono päivä, lomautetaan henkilöstöä eli siirretän työnantajakuluja valtion maksettavaksi.

Eläköön työnantajien vankkumaton rintama!

Palataan näihin tunnelmiin!

Palkka-ale yliopistoissa

Minuun otti yhteyttä tuttu chicagolainen tutkija, joka on asustanut Saksassa ja tehnyt siihen maahan liittyvän väitöskirjan puolenkymmentä vuotta sitten. Kipinä Eurooppaa kohtaan kuitenkin elää, ja hän pyysi minua pitämään silmäni auki, josko vuoden-puolentoista sisällä Suomessa olisi haettavana hänen alaansa liittyvä professuuri. Hän hakisi sitä, ja jos sattuisi sen saamaan, muuttaisi tietysti Suomeen.

Piti ihan miettiä. Suomi todettiin juuri kovin umpeutuneeksi tai umpioituneeksi maaksi, jossa ulkomaalaisten tutkijoiden on vaikea saada jalansijaa. Sitten funtsin asiaa. Tuli etsimättä mieleen juttu, jonka kuulin tammikuun lopulla.

Jossakin Suomessa, honkain keskellä seisoo yliopisto. Yksi näistä suomalaisista yksityistetyistä, mutta silti valtiollisista yliopistoista. Sillä pyyhkii oikein hyvin, ainakin kun kuuntelee johdon edustajia. Henkilökunta voi olla toista mieltä, heillä on rintanappeja, joissa lukee "ME olemme yliopisto". Mutta henkilökunnasta ja heidän mielipiteistä ei kukoistuksen huipulla pidä välittää. Marisijoita ovat he kaikki.

Tämän menestysyliopiston x-tiedekunnassa, joka siis menestyy varsin hyvin, on jouduttu tekemään niin, että kun professuureja päättyy eri syistä, puuttuvien professorien pitämättä jääneen opetuksen aukkoja on paikattu tuntiopetuksella. Eihän olisi ollenkaan soveliasta se, että eläkkeelle jääneen professorin entinen virka, nykyinen työsopimussuhteinen toimi, avattaisiin haettavaksi. Säästää pitää. Muuten tiedekunta ei menesty niin valtavan hyvin kuin nyt.

Yksi tietämäni tuntiopettaja eli eräänlainen kevytprofessori on semmoinen henkilö, joka on opettanut kaikkea approsta laudaturiin, on tohtori ja on hankkinut opettajan pätevyyden. Hän on oppiaineensa ehdottomia priimuksia, julkaisuja riittää ja väitöskirjakin on saanut erinomaiset arvosanat ja vastaanoton. Opetuskokemusta löytyy ja pätevyyttä.

No, hän opetti syksyllä laudatur-seminaaria, johon kaikki oppiaineen opiskelijat osallistuvat. Seminaari kesti koko syksyn ja sen on/oli tarkoitus jatkua kevääseen. Siinä graduaan tekevät viittä-vaille-valmiit opiskelijat esittävät esitelmiään, jotka joko ovat suoraan osa gradutyötä tai sen välivaiheita.

Syksyllä oli tälle monipuolisesti pätevälle seminaarinvetäjälle maksettu 71 euroa tunnilta. Sehän sisältää tietysti myös opetuksen valmisteluun käytetyn ajan, kuten seminaaritöiden lukemisen, korjailemisen ja täydentämisen. Nyt kuitenkin hra Hallinto teki tarjouksen, josta ei voi kuin kieltäytyä. Se tarjosi 42 euron tuntipalkkaa. Peruste oli se varsin järkeenkäypä toteamus, että "eihän siellä seminaarissa tarvitse kuin käydä istumassa". Asialla on täytynyt olla joku, jolla ei ole käsitystä nuorten aikuisten akateemisesta opettamisesta. Lisäperusteluna oli kerrottu, että taloustilanne on huono, vaikka yliopisto siis menestyy ja kukoistaa niin ettei mikään muu koskaan missään.

Seminaarin vetäjää vaadittiin viimeiseen asti allekirjoittamaan sopimus huonolla palkalla. Hänelle oli sanottu, että palkkaahan voi sitten muuttaa jos siitä päästään sopimukseen. Mutta on aika vaikea kuvitella sopimusta, jos yksi esittää että jatketaan 71 eurolla ja toinen että eipä jatketa kun on rahapula, vaan ruvetaanpa hommiin 41 % huonommalla palkalla.

Opettajamme ymmärsi olla kirjoittamatta sopimusta ja samalla kieltäytyi opettamasta yhtään enempää ennen kuin entiset ehdot ovat mustaa valkoisella. Hyvä että kieltäytyi.

Jos yliopistoissa olisi virat entiseen malliin, opettaja ei olisi voinut kieltäytyä, jos ylempi taho antaa virkaan liittyvän opetusmääräyksen. Mutta toisaalta ylempi taho olisi joutunut sitoutumaan osapuolten yhdessä sopimiin taksoihin.

Kukoistavan yliopiston henkilöstöpolitiikka on hyvin häikäilemätöntä ja törkeää eikä mitenkään herätä, saati lisää yliopistoinstituution uskottavuutta. Yliopistolla on kovat piipussa.

Miten minä selittäisin chicagolaiselle tutulleni tilanteen? Että eihän amerikkalaista hakijaa otettaisi todesta, kun kyse on aitosuomalaisesta yliopistosta. Ja ulkopuolelta Suomeen tullutta kohdeltaisiin varmasti kuin vanhaa rukkasta. Pikemminkin meiltä voi olla alkamassa melkoinen aivovuoto Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.